Pihla litisti nenänsä ikkunaan, katseli tarkkaavaisesti sisään. Hetken kuluttua kääntyi hymyillen pois ja jatkoi matkaansa. Hyppelehti eteenpäin katukiveysruudukkoja laskien. Saumoja piti vältellä viimeiseen asti, eikä saman ruudun sisällä saanut astua kahta askelta, vaikka olisi sitten joutunut törmäämään johonkin tai odottelemaan tovin. Lumi ja jää hankaloittivat hyppelyä, koska joissain kohdissa saumat ja raidat olivat lumen peitossa. Kauppa, kioski ja tauko, kulmaus toinen kauppa ja käännös.. Määränpää lähestyy. Pihla katsoo ylös viidenteen kerrokseen, kolmas ikkuna oikealta, siniset kukkaverhot ensimmäisenä, toisessa ikkunassa pitkät vaaleat verhot ja sitten sälekaihtimet. Kaikki auki. Hymy leviää tytön kasvoille ja loppumatka kotiin sujuu juoksuaskelin. Ala ovi auki yksi ja kaksi, kolme, nyt äkkiä sisään. Hetken odotus, jonkin koneen hyrinää, koiran vaimeaa haukuntaa, ruuan tuoksuja, kolinoita ja askeleita, tuttuja ääniä. Hissin matala ääni, vinkaisu ja oven naukaisu. Nopea vilkaisu hälytysnappiin, siinä se aina sijaitsee, ovivalon alapuolella. Kotona eteisessä Pihla tunsi ja näki kaiken, vaikkei vielä nähnytkään. Äiti kotona, kahvi tippui viimeisiä pisaroita, radio oli auki ja kuului sanomalehden rapinaa. Pihla seisahtui keittiön ovelle, hengitti sisäänsä kaikkea tuota ja istahti pöydän ääreen vastapäätä äitiä. Pihla havaitsi äidin hymyn ja tutun sinisen villatakin, josta napit olivat kadonneet ajat sitten. Sininen huivi peitti äidin hiuksia ja äidillä oli puuhakas ilme kasvoillaan. Hetken mielijohteesta Pihla meni äidin selän taakse, työnsi nenänsä tämän niskaan, kietoi kätensä äidin hartioiden ympärille. Tätä äitiä minä rakastan, rakastan enemmän kuin… kukaan koskaan ketään, niin paljon on jo paljon, eikä enempää voisi ollakaan. Illalla katsotaan salkkareita yhdessä, äiti nauraa jonkun Eliaksen höpötyksiä, puhisee muka vihaisena jonkun juonittelulle. Vilkaisee välillä Pihlaa ja kysyy katseellaan, eikö näin olekin hyvä. Pihla vastaa katseellaan ja kaatuu äidin kainaloon. Menee niin syvälle, että ei kuule eikä näe televisiota, mutta ei välitä siitä. Kummastelee surullista mieltä, vaikka kaikki on niin hyvin.
Aamulla Pihla herää, aukaisee silmänsä ja jää kuuntelemaan. Aamu tuoksuu äidin kahville, sanomalehdelle ja valolle. Valolle, joka kurkkii kukkaverhojen takaa, aivan kun ei uskaltaisi tulla esiin, mutta sitten kun uskaltaa, täyttää kaikki huoneet. Ei kylläkään kylppäriä, koska siellä ei ole ikkunaa. Pihla syö muroja ja katselee äidin aamua, kahvia, sinistä villatakkia, sinistä huivia ja sanomalehteä. Äiti on miettiväisen näköinen, vilkaisee välillä Pihlaa ja taas lehteä. Puhuu uuden talvitakin ostamisesta ja alennusmyynnistä. Puhuu enemmän itselleen kuin Pihlalle. Sanoo, että tytölle pitäisi ostaa uusi takki. Äiti näyttä pientä kuvaa lehdessä ja punaista hintaa kuvan alapuolella. Pihla myöntelee ja haluaa näyttää äidille, että olisi varmasti iloinen juuri tuollaisesta uudesta takista. Koulussa opettaja kysyy toistamiseen samaa asiaa, kävelee viimein Pihlan viereen ja laskeutuu kyykylleen pulpetin viereen. Katsoo tarkkaavaisesti tyttöä, ihan kun ei uskoisi silmiään. Palauttaa Pihlan ajatukset kirjaimiin ja tavuihin. Tal-vi-tak-ki tyttö tavaa mielessään, uu-si. Opettaja vain hymyilee ja kävelee takaisin luokan eteen.
Takki on punainen, siinä on valkoiset napit, valkoiset taskun reunat ja hihansuut. Sen takkuiseen kaulukseen on hyvä nojata ja sen taakse voi mennä piiloon. Vanha takki keltaisessa muovipussissa, uusi päällä, käsi äidin kädessä kävellään kotiin. Kun kokeeksi taivaalta tippuu isoja tähdennäköisiä lumihiutaleita, jotka laskeutuvat vain Pihlan uudelle takille ja sulavat siihen pehmeästi. Katukiveyksen ruudut melkein unohtuvat ja kuin huomaamattaan Pihla astuu sauman päälle ja sitten vielä seuraavankin, eikä tunnu missään. Pihla ottaa tiukan otteen äidin kädestä ja astuu askeleen taaksepäin ja taas eteen, samassa ruudussa, eikä vieläkään tunnu pahalta. Äiti katselee ihmeissään tytön venkoilua, hymyilee sitten hellästi ja jatkaa määrätietoisesti matkaa. Nyt kaikki on hyvin.
Illalla Pihla seisoo ensimmäisen kerroksen oven takana ja soittaa ovikelloa. Odottaa hetken, tietää että kohta ovi avataan ja tietää muutakin. Hymyn, sanat, maidon ja keksit. Hopeaesineet hyllyssä ja posliiniesineet pöydällä, aina vain samalla paikalla. Martalla on harmaat hapset, niin kuin eräässä satukirjassa kirjoitettiin. Martan kasvoilla on miljoona ryppyä ja viivaa, ihan niin kuin sillä olisi potkukelkan jäljet vierekkäin ja päällekkäin. Martan viivat ja rypyt ovat ystävällisiä, ne menevät mutkalle kun Martta hymyilee ja Martta hymyilee usein. Joskus Martan rypyt ovat surullisia, ne kallistuvat alaspäin ja ovat siksi alakuloisen näköisiä. Silloin Martan katse muuttuu huolestuneeksi ja kapeat huulet näyttävät sanovan että voi, voi lapsiparkaa. Ei kuitenkaan nyt. Martan luona on aina puhdasta, puhdas tuoksuu Martalle ja Martta tuoksuu puhtaalle ja valkoiselle. Martan kukat ovat aina vähän suurempia, mutta pysyvät samoissa paikoissa, eivätkä koskaan näytä tiputtavan lehtiään, niin kuin kukat yleensä tekevät. Martan olohuoneessa on vanha valkoinen puusohva. Martta on kertonut, että on saanut sen isältään. Sen sisällä on huiman pehmeä patja, puhtaat lakanat ja raskas peitto, jonka alla on turvallista ja lämmintä. Pihla tietää sen, koska on joskus nukkunut tuossa puusohvassa. Pihla muistaa, että valkoinen lakana voi olla yhtä aikaa kova ja pehmeä. Kova poskea vasten, mutta pehmeästi piilottaa kyyneleet ja kuivattaa ne ennen kuin Martta ehtii näkemään.
Kioski, kauppa ja tauko. Toinen kauppa ja käännös, kohta kotona. Vilkaisu ylös, siniset kukkaverhot auki, vaaleat pitkät auki, säleverhot kiinni. tyttö huolestuu, potkii kiviä kulkiessaan viimeiset askeleet ovelle. Ovi auki yksi kaksi, kolme ja nyt, ei kuitenkaan kovin pontevasti. Aulassa on tuttua, mutta koleampaa. Martta oli kertonut mitä kolea tarkoittaa, vähän niin kuin alkava kylmä ja siltä Pihlasta nyt tuntui. Hissi kulki hitaasti ja sen ovi aukeni liian hitaasti. Eteisessä on hiljaista, keittiössä on hiljaista, makuuhuoneen ovi on kiinni ja sielläkin vaikutti hiljaiselta. Pihla potkaisee kengät jalastaan ja aukaisee varovasti makuhuoneen oven. Uusi punainen takki yllään hän kömpii sängylle äidin selän taakse. Kuuntelee äidin hengitystä, raskasta puhisevaa ääntä, kun ilma kulkee raskaasti suun kautta sisään ja ulos. Tavallisesti äiti nukkuu hiljaisemmin. Tuoksu on tuttu, niin tuttu mutta paha. Pihla tietää, että tuoksu muuttuu, samoin äänet. Jonain päivänä ne olisivat toisenlaiset ja siitä pitkän ajan päästä ne häviävät kokonaan. Äidin selän takana, nenä kiinni sinisessä villatakissa, tuoksut unohtuivat, äänet unohtuivat ja Pihla vaipuu uneen. Jossain vaiheessa yöllä äiti menee vessaan, pitää kovaa ääntä, kolistelee, puhuu itsekseen ja Pihla kuulee unen harson läpi juoksevan veden äänen. Tyttö tuntee, kuinka hiukset liimaantuivat ihoon ja hengittäminen on vaikeaa. Joka paikassa on hiki ja huoneen ilma tuoksuu pahalle. Tyttö riisuu punaisen talvitakin, sitten muut vaatteensa, aluspaita ja pikkarit saavat jäädä. Pihla ottaa vaatemytyn kainaloonsa ja hiipii omaan huoneeseen, omaan sänkyyn. Hetken kaikkialla on hiljaista, sitten kuuluu taas äidin ääniä. Tyttö nukahtaa uudelleen.