Alkoholiperheen kanssa perheterapeuttisen työskentelyn tuloksista voidaan olla montaa mieltä. Mutta yksiselitteisesti raittius ei voi olla ainoa tavoite, koska sen saavuttaminen ei läheskään aina ole realistista. Vaikka päihdeongelmainen ei lopeta juomistaan, lapset voivat tulla autetuksi ( Peltoniemi 2003, 53-54). Tärkeä tavoite on saada perheelle ymmärrys omasta tilanteestaan, jolloin heidän toimintakykynsä kasvaa ja he voivat päätyä heille parhaiten sopiviin ratkaisuihin. Toisin kuin hyvää tarkoittavat läheiset luulevat, alkoholiongelmaisen puoliso ei tarvitse neuvoa siihen, onko avioero ainoa oikea vaihtoehto. Tapauksissa, joissa perheen ja etenkin lasten ahdinko nousee vahvasti esiin, terapeutilla voi olla houkutus koordinoida terapia siten, että lopputuloksena on ero. Tämä korostuu tilanteissa, joissa ei-juovan puolison ahdinko ja epätoivo siirtyy terapeuttiin. Terapeutin on hyvä tunnistaa omat ei-terapeuttiset piilotavoitteensa; jos ne eroavat kovasti perheen ajatusmaailmasta, perheessä herää vastustus tai he haluavat lopettaa käynnit liian aikaisin.
Lasten osalta tärkein tavoite on vapauttaa heidät syyllisyydestä tuomalla esiin, että lapset eivät omalla toiminnalla voi vaikuttaa aikuisen alkoholinkäyttöön. Lasten on hyvä tietää riippuvuuden perusteet, jolloin ymmärrys omaan syyttömyyteen kasvaa, kun aikuisen alkoholinkäytölle löytyy syy, riippuvuus. On tärkeää tietää, että riippuvuutta poteva ihminen asettaa päihteen etusijalle, jolloin lapsen tarpeet jäävät toissijaiseksi. Lapset tarvitsevat tiedon, että vanhempi rakastaa heitä, mutta ei riippuvuuden vuoksi kykene aina sitä arjessa toteuttamaan
Kun riippuvuutta päästään käsittelemään koko perheen kanssa, juovan vanhemman ymmärrys kasvaa ja hänelle voi tulla tarve kokeilla alkoholinkäytön hallintaa. Vaikka kokeilu jäisikin lyhytaikaiseksi, esiin voi putkahtaa erilainen vanhempi, joka kykenee ainakin osittain näkemään oman toiminnan haitalliset vaikutukset muuhun perheeseen. On äärimmäisen voimaannuttavaa sekä perheelle, että työntekijälle, jos terapian seurauksena vanhemman juominen vähenee edes joksikin aikaa. Tällöin ongelmaa poteva saa kokemuksen, että kykenee jossain määrin hallitsemaan alkoholinkäyttöään. Puoliso ja lapset saavat kokemuksen, että juomisen vähenemisellä on positiivisia vaikutuksia perheen jännittyneisyyteen ja kommunikaatioon.
Alkoholiongelmaan liittyvä häpeä on ongelmaa potevan ”kilpenä” koko ajan ja tilapäinenkin vähentäminen näkyy positiivisesti olemuksessa. Kilven väistyminen muuttaa olemusta ja henkistä ryhtiä. Tämä on tärkeä vaihe käsitellä, jotta hyvät seuraukset jatkuisivat. Pienet lapset eivät välttämättä osaa yhdistää juomattomuutta muuttuneeseen ilmapiiriin, mutta he havainnoivat muutokset muuten. On hyödyllistä, että terapia jatkuu niin pitkään että juomattoman kauden vaikutuksia voidaan pukea sanoiksi.
HAASTEITA TYÖNTEKIJÄLLE
Perheterapeuttina otan vastuun siitä, että sanomiseni ja käyttäytymiseni vaikuttavat muihin. Otan vastuun myös siitä, että vaikutus voi olla toisenlainen, kuin mitä tarkoitin tai halusin. (Wahlbeck, 2008 luento.)
Riippuvuus on vaikeasti tulkittava oire, tai monien mielestä sairaus josta paraneminen voi viedä yhtä kauan aikaa, kun sen kehittyminen on kestänyt. Terapeutilla tulee olla tietoa riippuvuudesta; miten se yleensä ilmenee, miten riippuvuutta poteva henkilö käyttäytyy ja miten riippuvuutta vastaan voi taistella. Alkoholiongelmaan kytkeytyy koko ihmisen elämänpiiri, joten hoidonkin on oltava kokonaisvaltaista (kaypahoito.fi/suositukset). Terapeutilla tulee olla tietoa, miten aikuisen alkoholiongelma vaikuttaa lapseen ja perheeseen.
Monet tietoiset ja tiedostamattomat tekijät vaikuttavat siihen, miten terapeutti kohtaa alkoholiongelmaa potevan tai hänen perheensä. Kulttuurillisesti moraali- ja arvopohja ovat suhteellisen yhtenäisiä, mutta alkoholiperheen kanssa työskentelyn aikana voi nousta esiin arvoristiriitaa; käsitys lapsen hyvinvoinnista on usein erilainen. Terapeutilla voi olla vaikeuksia auttaa henkilöä, jonka toiminta haavoittaa lasta. Alkoholiongelma katsotaan itse aiheutetuksi sairaudeksi, sekin vaikuttaa kohtaamiseen, etenkin jos henkilö on lisäksi väkivaltainen. Terapeutin ihmiskuva ja elämänkokemus vaikuttavat suuresti siihen, tarkasteleeko alkoholiperhettä enemmän ongelmalähtöisesti vai voimavarakeskeisesti. Koulutuksen vaikutus on suuri, mutta korkeakaan koulutus ei takaa sitä, että terapeutti kykenisi näkemään perheessä selviytymisen elementtejä. Asiakkaat vaistoavat terapeutin piilossakin olevan ihmiskuvan ja kaikissa muodoissaan se heijastuu aina vuorovaikutukseen.
Sudenkuoppana on oman maailmankuvan tarjoaminen perheille, jotka elävät omaa arkea ja totuuttaan. Alkoholiperheiden parissa tehtävä työ on rankkaa, jos tavoitteet ovat epärealistisia. Terapeutti palaa helposti loppuun, mikäli omat odotukset tuloksista ovat liian korkealla tai hän ottaa perheen odotustavoitteet omikseen. Rankkuus voi näkyä voimakkaana tarpeena saada muutos tilanteeseen ja toisaalta pettymyksenä, ellei kykene perhettä auttamaan. Terapeutin oma suhde alkoholiin vaikuttaa työotteeseen myös. Oma runsas käyttö saattaa lisätä ymmärrystä liiaksi ja oma absolutismi voi näkyä jyrkkänä suhtautumisena. Myös terapeutin kasvuperheen alkoholinkäyttö ja suhtautuminen alkoholiin vaikuttavat. Itsereflektion avulla terapeutti voi tarkastella oman toiminnan taustoja; ajattelenko että itse en voisi koskaan ajautua tilanteeseen, jossa asiakasperhe kamppailee nyt, vai ohjaako toimintaa ajatus, että kuka tahansa voisi päätyä rankkojen elämänkokemusten vuoksi monenlaisiin vaikeuksiin.
Päihdetyössä oman päihderiippuvuuden voittaminen ja sen jälkeen päihdetyöntekijänä toimiminen jakaa mielipiteitä. Hyvänä puolena on se, että käsitys riippuvuusmekanismista on tuttu, joten eläytyminen asiakkaan ongelmaan voi olla helpompaa. Huonona puolena nähdään se, että oman ”selviytymiskertomuksen” merkitys korostuu liiaksi. Oman raittiuden kesto vaikuttaa siihen, kykeneekö tarkastelemaan asiakkaan tilannetta ammattilaisena. Työntekijän on osattava määritellä koko ajan distanssia, etäisyyttä asiakkaaseen/perheeseen ja tiedostettava ne keinot, joilla distanssiin voi vaikuttaa. Jos terapeutin oma suhde alkoholiin on haavoittuva, alkoholiongelmaa potevasta voi tulla liian läheinen tai liian etäinen, jolloin transferenssin mahdollisuus kasvaa. Transferenssi on tunteensiirtoa, jossa tunne siirtyy tiedostamattomasti ihmisestä toiseen. Esimerkiksi autettava siirtää auttajaan jotain omasta lapsuudestaan. Vastatransferenssissa auttaja kokee positiivisia ja negatiivisia tunnetiloja autettavaa kohtaan, jotka voivat estää kuulemasta autettavan perussanomaa ja eivät vastaa autettavan todellisia tarpeita (Tuhkasaari 2009, luento). On tärkeää, että työntekijä tunnistaa omat tunteensa ja vastatunteensa, miten ne ilmenevät, mitä ne minusta kertovat ja miten ne vaikuttavat työskentelyyni. Muutoin omasta vastatunteesta kehittyy ”totuus”, jonka mukaisesti työntekijä tekee hypoteeseja, oletuksia, joiden mukaan hän ohjaa omaa toimintaansa.
Itsereflektion on hyvä olla aktiivisena myös sen suhteen, onko perhe motivoitunut käynneille. Tähän on hyvä mittari se, tuleeko toistuvia aikojen siirtoja, peruuntumisia, unohteluja tai ilmoittamattomia poisjääntejä. Antaako perhe tiukasti aikoja, jotka ”vain” sopivat ja niiden puitteissa käyntien järjestäminen osoittautuu mahdottomaksi. Perhe tai perheenjäsenet tulevat käynneille niin kauan kun kokevat käynneistä hyötyvänsä. Joskus motiivin puute johtuu perheen tai ”vetovastuussa” olevan perheen jäsenen jaksamattomuudesta. Joskus perhe on niin pahassa kriisissä, että he eivät jaksa nähdä terapiakäyntien tuovan asiaan helpotusta, tai arjen hallinta on muista syistä kaaottista. Lastensuojelun lähettämissä perheissä terapiakäynnit nähdään usein ”pakollisina” jolloin perheeltä puuttuu motiivi tulla käynneille. Perhe voi pelätä, että käynneillä ilmenee asioita, joiden esiintuloa ei toivota. Näissä tapauksissa terapian rooli koetaan samantyyppiseksi kuin lastensuojelunkin, eli kontrolloijaksi, ja esiin voi nousta valehtelukommunikaatioilmiö. Itsereflektointia tarvitaan myös sen suhteen, onko terapeutilla tunne, että kykenee perhettä auttamaan, oma osaamattomuus saattaa projisoitua perheeseen, jolloin heille tulee tunne, että täälläkään meitä ei osattu auttaa. Mikäli perhe ilmaisee toiveensa työskentelyn keskeytykseen, olisi hyvä järjestää loppukäynti, jolloin terapeutti voi nostaa esiin sen, että ”..en jotenkin osannut teidän perheenne kohdalla vetää oikeista naruista…”. Näin perhe ei koe epäonnistuneensa ja saa vielä mahdollisuuden nostaa esiin täyttymättömiä toiveitaan suhteessa terapeutin osuuteen. Jos perhe hakeutuu avun piiriin vanhemman alkoholiongelman vuoksi, mutta asiakkuus päättyy ilman, että ongelman ydin on löytynyt, perheenjäsenille jää tunne, että perheen salaisuus on liian vahva purettavaksi. Asian käsittelemättä jättäminen lisää ongelmaa potevan vanhemman teoriaa sille, että liiallinen alkoholinkäyttö ei vahingoita muita perheenjäseniä, ja että syy oikeasti onkin oireilevassa lapsessa. Vaikenemalla päädytään vahvistamaan lapsen syyllisyyttä, vaikka todellisuudessa hän on uhri.
LOPPUPOHDINTA
Perheterapeuttinen päihdetyö on haastavaa, koska hoidettavana on kokonainen perhe ja terapiaan tulon syy kiteytyy pääasiassa yhteen ihmiseen. Alkoholiongelma aiheena on itsessään tulenarka, koska sen löytäminen edellyttää suurta rehellisyyttä terapiaan osallistuneilta. Aiheeseen liittyy monenlaisia ilmiöitä; henkilön suhde päihteeseen; miten isosta ongelmasta on kysymys, miten pitkään ongelmaa on ollut ja minkälainen on ongelmaa potevan motivaatio muutokseen. Väkivalta ja mielenterveyden ongelmat on kartoitettava. Lisäavun tarve on huomioitava. Puolison jaksaminen vaikuttaa siihen, onko lapsen asema turvattu. Puolison mahdolliset eroaikeet, ja motivaatio perheterapiaan on kartoitettava. Jos edellytykset täyttyvät, perheterapiasta on hyötyä perheenjäsenten syyllisyyden purkamisessa. Lapset vapautuvat syyllisyydestä ja ongelmaa potevan on otettava vastuuta omasta juomisestaan. Uuden tiedon myötä puolison toiminta juomisen mahdollistajana vähenee tai loppuu.