Perheterapia tutkii, ymmärtää ja hoitaa perheen sisäisessä vuorovaikutuksessa ja yksittäisillä perheenjäsenillä esiintyviä häiriöitä ja niiden aiheuttamaa kärsimystä. Perheterapia on kestoltaan muutamasta käynnistä noin 20 käyntiin, joskus pidempään. Tiheys on kerran viikossa, kerran kuukaudessa tai jopa harvemmin. Terapiaistunnon kesto on yleensä vähintään puolitoista tuntia. Perheterapia on osa hoitoa, jolloin sitä voidaan käyttää useissa vaiheissa eripituisina jaksoina. Muita perheterapian keskeisiä lääketieteellisiä aiheita ovat sairaudet, joissa esiintyy vuorovaikutuksen alueella ilmeneviä vaikeita riippuvuusongelmia, mm. syömishäiriöt sekä alkoholin ja huumeiden väärinkäyttö. (Aaltonen 2008)
Perheterapiassa keskustellaan samanaikaisesti kokonaisen perheen kanssa ja sen psyykkiset psykoterapeuttiset ulottuvuudet ovat; tilaisuus oivaltaa miten yhden perheenjäsenen oire kytkeytyy muiden perheenjäsenten keskinäisiin vuorovaikutusprosesseihin, sekä tilaisuus nähdä perheenjäsenten keskinäiset suhteet uudessa valossa. Tilaisuus kokea erilaista vuorovaikutusta perheenjäsenten välillä erilaisessa sosiaalisessa tilanteessa, sekä tilaisuutta kokea yhdessä mahdollinen muutos yhden perheenjäsenen käyttäytymisessä muita kohtaan ja siten lisätä tämän muutoksen vaikuttavuutta (Wahlbeck, Lounavaara-Rintala. Teoksessa vuorovaikutuskuvioita 2004, 131-132.) Perheterapiassa perheen vuorovaikutuskuvioita tarkastellaan tässä hetkessä. Tapaamalla koko perhettä, saa tärkeää informaatiota perheen vuorovaikutuskuvioista ja -vinoutumista; kuka on liittoutunut kenenkin kanssa ja minkälaisia selviytymiirooleja perheenjäsenet ovat omaksuneet. Terapian tavoitteena on myös normalisoida perheen tilanne, antaa perheelle toivoa siitä, että he ovat autettavissa. Terapeutin ammattitaitoon kuuluu kyky arvioida, tarvitsevatko perheenjäsenet muuta hoitoa.
Ketkä osallistuvat perheterapiaan?
Perheterapian keskeinen tehtävä alkoholiperheen kanssa työskenneltäessä on purkaa lapsen ja ei-juovan aikuisen rooli syyllisenä. Tätä ei voida tehdä tapaamalla vain lasta tai vain aikuisia. Koko perheen ei tarvitse olla läsnä jokaisella käynnillä, joitakin aiheita on syytä käsitellä pelkästään aikuisten kanssa ja joskus pelkästään lasten tapaaminen on terapeuttisesti hyödyllistä. Usein vanhemmille tarjotaan pariterapeuttista jaksoa perheterapian ohessa. Työparityöskentely on toivottavaa, koska asiakkaana on perhe, mutta aina siihen ei ole mahdollisuuksia.
Perheissä, jossa toisella vanhemmalla on alkoholiongelma, avun hakija on usein ei-juova vanhempi, joka haluaa tulla ainakin ensimmäiselle käynnille yksin. Terapeutin tehtävä on koko prosessin ajan suositella kokoonpanoa, joka antaisi maksimaalisen hyödyn kaikille. Pääsääntöisesti ajan varaaja saa kuitenkin päättää, keitä on mukana käynneillä. Jos ei-juova vanhempi tulee yksin tai lasten kanssa, hyötynä on se, että ongelmaa poteva vanhempi ei vaikuta tilanteeseen liiaksi. Haittana on se, että hän ei tule ollenkaan, koska arvelee terapeutin jo valinneen puolensa. Jossain vaiheessa on äärimmäisen tärkeää, että ongelmaa poteva osallistuu käynteihin ja että hänen kanssaan työstetään liiallisen alkoholinkäytön vaikutuksia perhedynamiikkaan. On tärkeää että hän saa tietää puolisoltaan ja lapsiltaan seurauksista, joita juominen lyhyellä ja pitkällä aikavälillä läheisilleen aiheuttaa. Joskus kuitenkin perheenjäsenten on hyvä ”harjoitella” asian käsittelyä, ilman että he joutuvat ongelmaa potevan vanhemman aikana kokemaan, että joutuvat “valitsemaan puolensa.” Vanhemmat ovat usein epätietoisia siitä, onko vanhemman alkoholinkäyttö kohtuullista vai ongelmallista ja sellaisissa tapauksissa on tärkeää, että ulkopuolinen taho arvioi tilanteen. Arviointi on totuudenmukaisempaa, kun terapeutti tapaa myös perheenjäseniä.
Luottamus
Päihdeperheen kohtaaminen alkaa siitä, että luodaan luottavainen vuorovaikutussuhde, ilman että aktiivisesti pyritään etsimään syyllisiä, vaikka päihdeongelma olisikin noussut esiin. Luottamussuhde täytyy rakentaa kaikkiin perheenjäseniin yhdessä ja erikseen ja heille on hyvä saada kokemus siitä, että kaikesta puhuminen on luvallista. Lapset hyötyvät siitä, että vanhemmat tai vanhempi kertoo avoimesti perheen huolta aiheuttavia asioita, jolloin lapset saavat ”luvan” kertoa omia kokemuksiaan. Perheterapiassa perhe pääsee näkemään toisensa erilaisessa ”valossa”, puhumaan erilaisista asioista, mitä muulloin. Tämän seurauksena perhesuhteet alkavat näyttäytymään perheelle uudella tavalla ja perhe voi kokeilla uudenlaisia vuorovaikutus tapoja. (Wahlbeck, J-C luento 2009.)
Lapsen näkökulma
Perheterapiassa lapsilähtöinen näkökulma on tärkeä, mutta jopa perheterapeutit ovat ajoittain unohtaneet sen, koska lapsen vähäinen valta ulottuu myös perheterapiaan. Perheterapeutti voi olla kiinnostunut, mitä vanhemmat ajattelevat lapsen ongelmista, eikä siitä, miten lapsi on itse asiat kokenut. Italialainen lapsikeskeisen terapian ehkä tunnetuin edustaja Maurizio Andolfi on kiteyttänyt: lapset kykenevät opastamaan terapeuttia perheen labyrintissa siten, että koko perhe tulee autetuksi (Rönkä 2002, 147). Lapsiperheen auttamisen haaste on yhdistää aikuisen ja lapsen maailma, kun lapsella on konkreettinen, ei-kielellinen fantasiamaailma ja aikuinen elää verbaalisessa asiamaailmassa (Piha 1999, 18).
Lapsen läsnäolo terapiassa on tärkeä vaikka hän ei sanoisi mitään. Usein vanhemmat patistavat lasta puhumaan tai vastamaamaan terapeutin esittämiin kysymyksiin, jolloin on hyvä tuoda esiin, että lapsi puhuu sitten kun kokee sen turvalliseksi ja tarpeelliseksi. Lapsi hyötyy suuresti siitä, että kuulee vanhempiensa tai vanhempansa keskustelevan perheen ongelmista sopuisassa ilmapiirissä, jolloin hänen ei tarvitse pelätä riitaa. Lapsi kuuntelee, vaikka ei näytä siltä. Sitten kun hän kokee olonsa turvalliseksi, hän kertoo oman mielipiteensä ”nojatuolin takaa”. Tämä tuottaa usein hämmennystä aikuisille, jotka ovat luulleet että lapsi ei tiedä asioita. Perheterapiahuoneen pitäisikin olla riittävän isokokoinen, jotta se mahdollistaisi turvallisen ”vetäytyvän” osallistumisen.
Kun lapsen tilanne saadaan perheterapiassa emotionaalisesti turvalliseksi, hän siis päätyy jollakin tavalla ilmaisemaan omia tunnetilojaan. Lapselle voidaan antaa tehtäväksianto; ..”piirrä missä olit silloin, kun isä ja äiti riitelivät ja miltä mahdoit näyttää, miltä isäsi/äitisi näytti” jne. Erilaisten tunnetiloja kuvaavien korttien avulla pienikin lapsi kykenee osoittamaan miltä kukakin perheenjäsen näytti pelottavassa tilanteessa. Tämä auttaa lasta ja osoittaa aikuiselle sen tason, jolla lapsi asiaa käsittelee. Nukkekotileikin avulla lapsi leikkii tapahtuman uudelleen ja sanoittaa sellaisia asioita, joita ei muuten kykenisi sanoittamaan. Terapeutin rooliin kuuluu tässä vaiheessa toimia säiliönä (container) lapsen kertomalle ja palauttaa se uusien merkitysten kanssa takaisin lapselle ja vanhemmille. Jos työntekijä ei pelkää potilaan oireita, vaan pitää niitä ymmärrettävinä, ne menettävät myös autettavan kokemusmaailmassa dramaattisuuttaan ja muuttuvat siedettävimmiksi ( Lappalainen-Lehto, Romu 2007.)
Perheissä, joissa on oireileva lapsi, on usein löydettävissä kahden sukupolven liittoumia (Hoffman 1985, 129). Perheterapiassa keskeinen tehtävä onkin kolmiosuhteisiin liittyvien tunnereaktioiden tutkiminen, avaaminen ja purkaminen. (Tuhkasaari, P. Luennot). Jorma Piha (1999, 17) arvio, että on tärkeää löytää se kolmio, johon nimetty lapsipotilas kuuluu. Pysyvässä liittoutumassa lapsi on liittoutunut toisen vanhemman kanssa, toista vanhempaa vastaan. Tai lapsi on liitoksessa aviopuolisoiden väliseen ristiriitaan. Yksi liittouman muoto on, kun aviopuolisoiden keskinäinen ristiriita muuntuu oireilevan lapsen suojelemiseksi tai moittimiseksi.
Ongelman nimeäminen ja käsittely
Päihdeperheen salailukulttuurista kertoo se, että kotona aikuisen alkoholin liikakäytöstä ei puhuta oikeilla termeillä. Sekä alkoholiongelmaa poteva, että hänen lähipiirinsä ovat tottuneet käyttämään alkoholinkäyttöä kuvaavia kiertoilmaisuja, kuten; .. ”otin lieventävää”….. sitten se taas meni sinne autotalliin hakemaan rohkaisua…” tai ”kun sillä on niitä omia juttuja…”. On tärkeää, että terapeutti ei suostu näihin kiertoilmaisuihin, vaan käyttää oikeita ilmaisuja, kuten ”mitä sitten tapahtui, kun äitisi joi alkoholia?”. Lounavaara-Rintala kirjoittaa kielen merkityksestä perheterapiassa, tarkoittaen tällä käsitteitä ja määritteitä. Merkitykset ovat aina sidoksissa toiminnan ja maailman muodostamaan kokonaisuuteen (2004, 111-113). Kiertoilmaisujen käyttäminen on sidoksissa siihen, minkälaisen merkityksen perheenjäsenet ovat antaneet vanhemman alkoholinkäytölle. Toivotaanko sen olevan merkityksetöntä toimintaa, koska sen todellista merkitystä on vaikea myöntää.
Kun ongelmalle annetaan nimi ja perheenjäsenet saavat kokemuksen siitä, että vaikeistakin asioista voidaan puhua, lapsi voi päätyä kertomaan vanhemman juomiseen liittyviä asioita; mitä hän juo, miten paljon, missä hän juomia säilyttää jne, ja tässä vaiheessa vanhemmat yleensä hämmästyvät. Pääsääntöisesti hämmästynein osapuoli on se, joka juo, koska hän on olettanut kykenevänsä salaamaan juomisensa muilta perheenjäseniltään. Tämä harha on hyvä purkaa, jolloin ilmiötä voidaan lähestyä ikäänkuin “yhteisenä vihollisena”. Aiheen rehellisen käsittelyn myötä ei-juovan puolison ymmärrys riippuvuutta potevan valehteluun ja salailuun kasvaa. Kun valehtelun syvin olemus perheterapiassa nostetaan päivänvaloon, tilanne kotona muuttuu. Ei-juova puoliso alkaa pitämään tähän asti kuulemaansa ”totuutta” valheena, ja uskaltaa kyseenalaistaa asioita tietäen valheiden kuitenkin kuuluvan ”taudin kuvaan”.
Riippuvuuden työstäminen perheterapiassa
Riippuvuusmekanismin avaaminen terapiassa on tärkeää jokaisen perheenjäsenen kannalta. Vanhemmat voivat itse päättää, miten nimittävät riippuvuutta, usein he haluavat puhua sairaudesta. Terapian edetessä vanhempi/vanhemmat päätyvät kertomaan lapselle, hänen ikätasonsa mukaisesti, miten riippuvuus meidän perheessä näkyy. Tämä lisää ei-juovan vanhemman ja lapsen ymmärrystä siihen, että he eivät ole syyllisiä juomiseen. Se lisää ongelmaa potevan ymmärrystä siihen, että lapsi ei voi mitenkään vaikuttaa omaan juomiseen. Jolloin hän oppii hiljalleen huomaamaan ja myöntämään, että on itse vastuussa omasta juomisestaan.
Riippuvuuteen kuuluu valehtelu ja salailu. Kun näitä toimintatapoja tarkastellaan ilman, että niitä liitetään riippuvuuteen, suhtautuminen on erilaista. Valehtelevalle henkilölle pyritään osoittamaan totuus, jotta hän paremmin ymmärtäisi toimintatapaansa. Riippuvainen henkilö hyötyy siitä, että työntekijä tietää ja ilmaisee ymmärtävänsä valehtelemisen kuuluvan riippuvuuteen. Näin ilmiötä voidaan lähestyä yhteisenä vihollisena, jota voidaan tarkastella mahdollisimman monesta näkökulmasta. Keskustelujen myötä ei-juovan puolison ymmärrys valehteluun ja salailuun kasvaa, etenkin jos ongelmaa poteva myöntää asian. Puhetta rohkaistaan sanattomilla viesteillä, ja keskitytään kuuntelemaan erityisesti muutospuhetta ja sen takana olevia merkityksiä. Neutraali, rauhallinen, ei-syyllistävä ilmapiiri ja avoimet kysymykset antavat parhaan tuloksen keskustelussa alkoholiongelmaa potevan kanssa. (Lappalainen-Lehto, Romu, 2007.)
Tässä vaiheessa työntekijältä odotetaan luontevaa suhtautumista lähes kaikkeen kuulemaansa, jotta salaisuuksien portti pysyisi auki ja auttamisen mahdollisuudet säilyisivät. Ongelmaa poteva vanhempi paljastaa salaisuuksiaan vain jos vakuuttuu, että työntekijä pysyy puolueettomana. Puolueettomuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki asiat tai teot pitää hyväksyä. Riippuvuuteen liittyvää manipulointia on vaikea myöntää, vaikka joiltain osin alkoholiongelmainen tietääkin sitä tekevänsä. Ilmiön vakavuutta kuvaa se, että se harvoin nousee oma-aloitteisesti esiin. Usein oman manipuloinnin myöntäminen ilmenee vasta sitten, kun henkilöllä on jo kokemusta alkoholinkäytön hallinnasta.
Terapeutin tehtävä on tuoda esiin se, että riippuvuudesta selviytyminen on pitkä ja rankka prosessi, ja että ongelman myöntäminen on välttämätön askel kohti toipumista. Myöntämistä ei tarvitse sanoa ääneen ja harva sanookin. Tieto siitä, että riippuvuudesta irtautuminen ei tapahdu hetkessä auttaa ongelmaa potevaa osapuolta ymmärtämään, että vaikeus raitistua ei johdu omasta heikkoudesta. Lähes jokaisella alkoholiongelmaa potevalla on kokemuksia itselle suunnatuista selittelyistä ja siitä miten hyvin ne menevät läpi. Tämä avautuu monille kun siirretään ilmiö laihduttamiseen tai tupakan polton lopettamiseen. Riippuvuusmekanismi on samankaltainen kaikissa addiktioissa. Laihduttajalla hyvä ruoka vetää puoleensa ja henkilö tekee monenlaisia sopimuksia itsensä kanssa välttyäkseen syömästä. Kaikki em. lupauksia itselleen tehneet, ovat tietoisia siitä, miten helposti lupaukset unohtuvat ja henkilö havahtuu vasta siinä vaiheessa kun puolet kakkupalasta on syöty. Tämän asian esille ottaminen laajentaa käsitystä riippuvuudesta ja tuo kaikille osapuolille ymmärrystä, että kysymyksessä ei ole luonteen heikkous tai ilkeys, vaan riippuvaisille ominainen käytös. Terapiassa raittiuslupauksia ei pidä ”kaivaa” esiin, koska puoliso ja lapset kärsivät katteettomista lupauksista eniten. Riippuvuutta ei voi hoitaa pakkotoimin.
Häpeä ja syyllisyys
Jokaista päihdeongelmaista rasittaa enemmän tai vähemmän häpeä, ja siihen vetoaminen käsittelyvaiheessa on vapauttavaa. Kysymys ”… haluatko päästä alituisesta häpeästä ja itseinhosta…. ” saattaa tuottaa tulosta, kun on ensin nostettu esiin, että tämäkin tunnetila liittyy riippuvuuteen. ”Haluatko taas kokemuksen siitä, että päätät omista asioista ja pääset jatkuvasta syyllisyydestä” ..ym. Omaa häpeää ja alemmuudentilaa on vaikea myöntää, mutta kun terapeutti tietää niiden varmasti liittyvän riippuvuuteen, niiden myöntäminen on helpompaa. Perheterapiassa tarkkaillaan perheen vuorovaikutusta ja oiretta ylläpitävä kehä on löydettävissä. Ei-juovalla puolisolla on usein ongelmaa potevan puolison muokkaama käsitys juomisen syistä; rankka työ, vaikea perhetilanne, aggressiivinen lapsi, nalkuttava puoliso joka kieltäytyy seksistä tms. Tämä käsitys on kenties pitkällä aikavälillä muokkautunut ja perustuu ongelmaa potevan toistuviin, ehkäpä vain ohimennen ilmaistuihin syytöksiin. Syyllisyyden syntyminen ei edellytä suoraan lausuttuja, jatkuvia syytöksiä, vaan tehoaa myös lausumatta jättämisinä, ”pelinä”. Ei-juovan puolison jo kokema herkkyys syyllisyydelle lisää tartuntapintaa. Lasten syyllisyyttä vahvistaa ei-juovan vanhemman alati toistuva toiminta ”pitää lapset hiljaisina ja poissa ongelmaa potevan vanhemman jaloista”. Tällöin sanattomasti viestitään, että lasten ja ei-juovan vanhemman pitää muuttaa toimintaansa. Kun syyllistäminen tulee näkyväksi, perheenjäsenille muodostuu käsitys, että vanhemman juomisen syyt eivät ole heissä tai ympäristössä.
Turvallisuus
Terapiassa perheen ei-juova vanhempi voi suhteellisen turvallisesti asettua ongelmaa potevaa puolisoaan vastaan, koska osaa säädellä omaa käyttäytymistään kotona. Lasten osalta tilanne on toinen. Voimakas ongelmaa potevan aikuisen syyllistäminen terapiassa voi näkyä kotona, jolloin lapsen turvallisuus voi olla vaarassa. Provosoituna alkoholiongelmaa poteva syyllistyy herkemmin henkiseen ja/tai fyysiseen väkivaltaan. Mahdollinen henkinen – tai fyysinen väkivalta onkin aina kartoitettava ja sen suhteen terapeutin täytyy olla herkkänä. Mikäli viitettä väkivaltaan ilmenee, lapsen ja puolison turvallisuutta ei saa vaarantaa laittamalla heitä sanomaan asioita, jotka voivat vaarantavat heidän turvallisuutensa. Terapeutin on säädeltävä sitä, miten paljon ”antaa” perheenjäsenten avautua ongelmaa potevalle. Jos kerronta on liian avointa, se lisää liiaksi häpeää ja syyllisyyden tunnetta, jos liian niukkaa, ongelmaa potevalle ei kehity ymmärrystä oman juomisen haitallisista vaikutuksista perheenjäseniin. On tärkeää että terapiakäyntejä on riittävän paljon, jotta avoin kommunikaatio voi edetä luontevasti ja lopputuloksena perheenjäsenten henkinen kuormitus vähenee.
Juomisen vaiheiden ja retkahdusten käsittely
Liialliseen alkoholinkäyttöön liittyviä vaiheita on hyvä tuoda esiin, koska perhe joutuu elämään näiden vaiheiden varjossa. Kun vaiheet sanoitetaan, perhe uskaltaa luottaa omiin havaintoihinsa. Perheenjäsenet hyötyvät tiedosta, että juomisen himo, aloittamisen odottaminen, juomisen tuoma mielihyvä, nousu- ja laskuhumala ja krapula aiheuttavat vaihtelevia tunnetiloja, ei vain ongelmaa potevalle, vaan kaikille läheisille. Mahdolliset yritykset pidättäytyä juomisesta aiheuttavat ärtyisyyttä ja muita negatiivisia tunteita. Pettymys siihen, että ei kykenekkään hillitsemään omaa juomistaan voi ilmetä läheisten syyttelynä ja kiukkuna. Kaikki hyötyvät tiedosta, että ongelmaa poteva ei lupauksistaan huolimatta aloita juomista ”pahuuttaan”, vaan se kuuluu riippuvuuteen. Retkahdukset on syytä käsitellä myös. Perhe hyötyy tiedosta, että retkahdukset kuuluvat asiaan ja ongelmaa poteva osapuoli hyötyy siitä, että oman työskentelyn tuloksena retkahduksen voi ennakoida ja ehkä välttää. Puolison päätyminen kontrolloijan rooliin ei vähennä juomista vaan lisää omaa ja lapsen taakkaa, etenkin jos lapsi on päätynyt ei-juovalle aikuiselle apulaiseksi . Tämän esille nostaminen saa aikuiset huomaamaan, että lapsen tehtävä ei voi olla riippuvuutta potevan aikuisen kaitseminen.
Yritys raitistua ja valta
Kun ongelmaa poteva yrittää olla juomatta, hän odottaa täyttä tukea muulta perheeltä, mutta ei sitä saa. Tämä nostaa eripuraa perheessä, eikä ongelmaa poteva ymmärrä miksi näin on. Syy on yksinkertainen; perhe ei uskalla heittäytyä tukemaan raittiutta, koska epäonnistuminen aiheuttaa liian kovan pettymyksen. Kysymys on minän puolustusmekanismista. Asian käsittely terapiassa auttaa osapuolia ymmärtämään toistensa tunnetiloja.
Harvoin puhutaan siitä ilmiöstä, miten puoliso jollakin tavalla päätyy hyötymään puolisonsa liiallisesta alkoholinkäytöstä. Hyöty voi liittyä valtaan, joka siirtyy ongelmaa potevalta ei-juovalle puolisolle. Valta siirtyy luontevasti sille, joka vastaa arjesta ja taloudesta. Vallan siirtymisen seurauksena ongelmaa potevasta puolisosta tulee ”altavastaaja”, koska hän ei liiallisen juomisen vuoksi kykene ottamaan sitä vastuuta, jonka on aiemmin kantanut. Vallan siirtyminen tapahtuu huomaamatta, pitkän ajan kuluessa ja tästä syystä puolison raitistuminen voi johtaa avioeroon, sillä valtaa on vaikea antaa takaisin. Mikäli alkoholiongelmaa poteva on väkivaltainen, hän saa sillä keinolla näennäisen vallan pysymään itsellään. Perheterapeuttisissa keskusteluissa puolison kokema hyöty on hyvä nostaa esiin, koska se asettaa haasteita myös ei-juovalle puolisolle, jonka on tarkasteltava omaa toimintaansa. Ei-juovan puolison kokonaisvaltainen vastuun ottaminen pelastaa perheen arjen, mutta myös mahdollistaa puolison liiallisen alkoholinkäytön. Perheissä, joissa aikuisella on tuuriluontoista alkoholin liikakäyttöä, ilmiö näkyy siten, että ei-juomiskausiin liittyy säntillinen asioiden ja velvollisuuksien hoitaminen ja juomiskausiin täydellinen holtittomuus samojen asioiden suhteen.