MIKSI ASIASTA EI PUHUTA

Tietokirjailija Teuvo Peltoniemi kirjoittaa siitä, kuinka lapsen edusta puhutaan juhlapuheissa, mutta todellisuudessa lapsen etu väistyy aikuisen edun tieltä, etenkin kun kysymyksessä on alkoholi (Peltoniemi 2003, 53).

Omassa työssäni olen joutunut toteamaan, että lapsen hätä saatetaan kyllä kuulla, mutta aikuiset ovat keinottomia auttamaan mikäli vanhemmilla ei ole halua muuttaa tilannetta eikä toisaalta huostaanoton kriteerit täyty. ”johtava sosiaalityöntekijä” ( Hakkarainen 2010)

Jukka Aaltosen ja Raili Rinteen toimittamassa kirjassa Perhe terapiassa, lastensuojeluperheen toimintamalleista nousee esiin valehtelukommunikaatio, joka kuvaa viranomaisten ja lastensuojeluperheen välistä kommunikaatiota.  Valehtelukommunikaatio lähtee siitä, että perhe valehtelee työntekijälle itseensä liittyvistä asioista. Työntekijä tietää hyvin, että kysymyksessä on valehtelu ja hän vastaa tähän valehtelemalla, ettei tiedä tätä asiaa, vaan epäilee jotakin aivan muuta kuin minkä hän tietää todellisuudeksi. Tähän perhe vastaa lisäämällä omaa valehteluaan uskottelemalla työntekijälle, että työntekijä on puhunut heille totta ja työntekijä taas vastaa tähän uskottelemalla, että työnteko sujuu ja että tältä pohjalta voidaan päästä hyvin eteenpäin. Kirjoittajien mielestä tämä johtaa ulospääsemättömään valehtelukierteeseen, jolloin perhettä parantavista asioista on enää mahdotonta puhua. Kirjoittajat arvelevat, että Bentovimin (1989) mukaan tämä johtuu siitä, että työntekijän pitää pysyä hyvänä työntekijänä. (Varilo, Lounavaara-Rintala ym 1999, 54-55) Sama ilmiö toistuu helposti alkoholiperheiden kanssa, vaikka kysymyksessä ei olisikaan lastensuojeluperhe. Työntekijä voi ajautua kommunikaatioon, jossa kyllä puhutaan, mutta ei puhuta siitä, mistä pitäisi puhua ja mikä auttaisi perhettä.

A-klinikkasäätiön 2010 tehdyn kyselyn mukaan vanhemman alkoholiongelman puheeksi ottaminen, alkoholihaittojen tunnistaminen lapsessa ja lapsen auttaminen on vaikeaa, vaikka vanhempien ja päihteidenkäytöstä kärsivien lasten kohtaaminen on hyvin yleistä. Vain 17% kyselyyn vastanneista 1550:sta lasten parissa työskentelevästä hyvin koulutetusta ammattilaista koki omaavansa tarpeeksi tietoa lapsen auttamiseksi perheissä, joissa vanhemmalla on päihdeongelma. (Hakkarainen 2010) Kyselyyn vastanneista suurin osa oli tavannut viimeisen vuoden aikana työssään lapsia, joiden vanhemmalla oli arvioinut olevan päihdeongelman. Merkittävin osa tunnistamisesta oli tapahtunut lapsen oireiden perusteella ja tutkimuksen tekijän arvio onkin, että tunnistamatta jää paljon sellaisia tapauksia, joissa lapsi ei oireile selkeästi ulospäin. Toisaalta tunnistamatta saattaa jäädä myös niitä perheitä, joiden vanhempien käytöksestä tai ulkomuodosta ei voi havaita päihteidenkäyttöä. Kyselyn mukaan päihdeperheen lapsen yleisimmät oireet olivat levottomuus, hermostuneisuus, ylivilkkaus, itkuisuus, turvattomuuden tunne, pelot ja ahdistus, masennus ja lapsen ulkonäön hoitamattomuus. 22% vastaajista, jotka olivat tavanneet työssään näitä lapsia, eivät olleet auttaneet lasta mitenkään. Vastanneet olivat eritelleet syitä;.. koska kysymyksessä on vain epäily,  ..asiaa seurataan, ..koska lapsi kuuluu eri ryhmään tai asia oli jo hoidossa… .

Vastanneet korostivat puuttumisen vaativan rohkeutta ja olivat kokeneet, että heiltä puuttuu tieto mihin tällainen perhe pitäisi ohjata. Vastaajat olivat kokeneet, että auttamisen suhteen pitää ikään kuin valita lapsen tai aikuisen etu. Merkittävää oli, että yli 70% vastanneista arvioi puheeksi ottamisen aikuisen kanssa olevan vaikeaa tai hyvin vaikeaa. Liki 45 % arvioi, että puheeksi otto lapsen kanssa oli niin ikään vaikeaa tai hyvin vaikeaa. Yli 45% vastanneista arvioi, että lapsen tunnistaminen kuuluvaksi päihdeperheeseen on vaikeaa tai hyvin vaikeaa ja yli puolet arveli että vanhemman hoitoon ohjaaminen on vaikeaa tai hyvin vaikeaa. Vain 17% vastanneista koki että heillä on riittävästi tietoa lapsen auttamiseksi. Kyselyyn vastanneet toivoivat tiedon saannin lisäämiseksi materiaalia, koulutusta, asiantuntijoiden neuvoja ja tukea sekä työyhteisön tukea. (Lasinen -lapsuus projektiin liittyvä kyselytutkimus; Tyyne Hakkarainen.  Lapsen kanssa työskentelevien ammattilaisten näkemyksiä vanhempien päihteidenkäytöstä kärsivien lasten auttamisesta. Tammikuu 2010.)

Kysely vahvistaa sen, että tunnistaminen ja puheeksi ottaminen on vaikeaa, vaikka vastaajat olivat tutkijan erittelyn mukaan hyvin koulutettuja ja pitkään työssään olleita ammattilaisia. Jossain määrin alkoholiongelmaan puuttuminen nähdään henkilökohtaisiin asioihin puuttumisena ja omiin havaintoihin ei uskota tai ei haluta uskoa. Työntekijän on oltava varma asiasta, ja koska tällaisissa kysymyksissä ei voi olla varma, tilanne vaikeutuu.

Kirjassa Kliininen lapsipsykologia, kerrotaan Ruotsissa tehdystä perheneuvolaan kohdistetusta kyselystä, jolla haluttiin tietoa, kuinka usein perheneuvolan työntekijät arvioivat vanhempien alkoholinkäytön myötävaikuttaneen siihen, että lapset päätyivät asiakkaiksi. Kyselyn tuloksena lukemat olivat pienet, koska henkilökunta ei ollut pyrkinyt selvittämään asian oikeaa laitaa innokkaasti. Kirjoittajat siteeraavat kyselyyn vastannutta perheterapeuttia; ”Ei kai meidän tehtävämme ole osoittaa, että isä ryyppää, eihän se ketään auta paranemaan”.  Kirjoittajat, jotka ovat pitkän kokemuksen omaavia psykoterapeutteja ja psykologeja, olivat kuitenkin sitä mieltä, että jos 10-vuotias lapsi käy kouluvaikeuksien vuoksi perheneuvolassa kerta toisensa jälkeen, hänen kuuluu saada tietää, että hänen oireilunsa johtuu vanhemman liiallisesta alkoholinkäytöstä. Tällaiselle lapselle on valtava merkitys, kun aikuinen vahvistaa ja ymmärtää, että päihdeperheen lapsella on vaikeaa. (Broberg, Almqvist ym. 2005)

Kirjoittaja psykoterapeutti Paula Hietanen